Tukeeko elinikäisen oppimisen ideologia ihmisen mielen hyvinvointia – vai murentaako se itseuskoa?

Elinikäisen oppimisen ideologia haastaa ihmistä – ja erityisesti mielen hyvinvointia. Se haastaa meitä jatkuvaan kehittymiseen ja kehittämiseen – kehottaa ihmistä tekemään yhä paremman version itsestään. Mutta milloin ihminen on hyvä ja riittävä – itselleen, muille, työelämälle sekä yhteiskunnalle?

Osaamista on hyvä aika ajoin päivittää. Tätä toistetaan usein lähes mantran lailla jatkuvan oppimisen nimissä – ja olen kuullut sen omasta suustanikin useammin kuin kerran. Uskonko siihen kuitenkaan täysin? Kyllä, uskon. Ja samaan aikaan en. Ihmisessä on valtava määrä osaamista, kykyä oppia ja potentiaalia, jota ihminen ei itse tiedosta tai tunnista. Pääseekö tämä potentiaali esiin, ja miten? Siinä on tuhannen taalan kysymys. Kyse ei välttämättä ole uuden osaamisen lisäämisestä, vaan jo olemassa olevan potentiaalin esiin kutsumisesta. Miten voisimme yhdessä luoda tilaa, jossa tämä potentiaali saa tulla esiin? Näin päivittyisi samalla myös ihmisen osaaminen.

Itseusko ei katoa yhdessä hetkessä. Se murenee vähitellen, epäily kerrallaan, kun ihminen alkaa mitata itseään jatkuvasti ulkoisten odotusten ja vaatimusten kautta. Itseusko, itsetunto, itseluottamus, itsearvostus, itsemyötätunto – ovat taikasanoja, kun niiden takana aidosti itse seisoo. Jos ei pidä itsestään tai rakasta ja arvosta itseään, on hyvin vaikea uskoa itseensä. Sanotaan, että usko siirtää vuoria. Mitä se oikeastaan tarkoittaa? Ja, mitä se tarkoittaa oppimisen sekä osaamisen kehittämisen yhteydessä? Kun ihminen uskoo itseensä ja osaamiseensa – näkee ja kokee itsensä osaamisineen arvokkaana, on helpompi olla hyvä ja riittävä – niin itselleen, muille ja yhteiskunnalle.

Urahäpeä on sana, johon törmäsin eräässä valmennuksessa. Jäin miettimään sitä, sillä häpeä on minulle tuttu kumppani – se on kulkenut rinnallani useampia vuosia, lapsuudesta asti. Olen kohdannut tämän häpeän – sanonut sille käsipäivää sekä päästänyt irti ja menemään. Oivalsin ja ymmärsin, että olimme kulkeneet jo riittävän kauan yhdessä samaa polkua. En enää tarvinnut häpeää, eikä hän minua.

Kun tiedostin ”häpeän jo tehneen tehtävänsä”, uskaltauduin alkaa pikku hiljaa elää todeksi sitä, mitä olin kuullut itseni muille, eritoten valmennettavilleni sanovan:

”Muiden on haastava uskoa sinuun, jos et sinä itse usko. Me annamme itsestämme käyttöohjeet muille.”

Tätä ajattelua haluamme vaalia myös Hyvinvointiliittomme toiminnassa – uskoa ihmisen ainutlaatuiseen arvoon ennen suorituksia ja todistuksia.