Sotaa ja yhteistyötä ei selitä vain valtioiden välinen peli – myös ihmismieli ratkaisee

Teksti perustuu poikkitieteelliseen tutkimukseen ja on luonteeltaan tiede- ja ilmiöjournalistinen.

Entä jos sodan ja rauhan taustalla eivät ole vain valtioiden strategiat, instituutiot ja ideologiat, vaan myös ihmisaivot? Viime vuosina kansainvälisen politiikan tutkimuksessa on vahvistunut suuntaus, jossa poliittista päätöksentekoa tarkastellaan yhä useammin biologisten, psykologisten ja neurofysiologisten mekanismien kautta. Tämä poikkitieteellinen lähestymistapa ei ole vain akateeminen muoti-ilmiö, vaan se haastaa syvästi käsityksiämme vallasta, vastuusta ja demokraattisesta päätöksenteosta.

Vuonna 2017 ilmestynyt artikkelikokoelma Advancing Interdisciplinary Approaches to International Relations , toimittajinaan Steve A. Yetiv ja Patrick James, sekä Hanna Poikkosen Koneen Säätiön rahoittama tutkimushanke Neuropolitics and international relations: An interdisciplinary study to explore micro-origins of international cooperation - Koneen Säätiö edustavat tätä muutosta eri tasoilla. Yhdessä ne piirtävät kuvan politiikasta, jossa yksilön mieli ja keho nousevat keskiöön.

Perinteinen valtioiden välinen analyysi on pitkään selittänyt konflikteja rakenteilla: valtatasapainolla, turvallisuusdilemmoilla ja kansallisilla intresseillä. Uudempi tutkimus kuitenkin osoittaa, että ilman yksilötason tarkastelua nämä selitykset jäävät vajaiksi. Sodan ja yhteistyön taustalla vaikuttavat usein päätöksentekijöiden havainnot, tunteet, kognitiiviset vinoumat ja biologiset reaktiot – tekijät, jotka muovaavat sitä, miten uhkia tulkitaan ja millaisia ratkaisuja pidetään mahdollisina.

Yksilö kansainvälisen politiikan ytimessä

Steve A. Yetivin ja Patrick Jamesin toimittama artikkelikokoelma Advancing Interdisciplinary Approaches to International Relations edustaa tätä ajattelun muutosta. Teoksen keskeinen väite on, että kansainvälistä politiikkaa ei voida ymmärtää pelkästään valtioiden välisenä pelinä, vaan huomio on siirrettävä yksilöihin, jotka näitä valtioita edustavat ja päätöksiä tekevät.

Kirjoittajat hyödyntävät kognitiivista psykologiaa, neurotiedettä ja antropologiaa selittääkseen, miksi rationaaliseksi oletettu päätöksenteko usein poikkeaa odotetusta. Jonathan Renshonin ja Daniel Kahnemanin analyysit niin sanotusta hawkish-päätöksenteosta havainnollistavat tätä näkökulmaa: aggressiivinen ulkopolitiikka ei aina ole tietoinen strateginen valinta, vaan seurausta kognitiivisista vinoumista, kuten uhkien liioittelusta, epäluuloisuudesta ja liiallisesta itsevarmuudesta. Näin konfliktien eskalaatio voi syntyä psykologisista taipumuksista yhtä paljon kuin geopoliittisista laskelmista.

Luottamus biologisena ja neurokemiallisena ilmiönä

Poikkitieteellinen tutkimus tuo politiikan ytimeen myös kehollisuuden. Neuropolitiikkaa käsittelevissä tutkimuksissa luottamus ei näyttäydy vain rationaalisena sopimuksena tai institutionaalisena järjestelynä, vaan osin biologisena kykynä. Tutkimuksissa on esitetty, että esimerkiksi oksitosiini voi edistää luottamusta ja yhteistyöhalukkuutta, kun taas stressi ja korkeat testosteronitasot saattavat heikentää niitä.

Tämä näkökulma muuttaa tapaa, jolla valtioiden välistä yhteistyötä tarkastellaan. Jos luottamus rakentuu myös hermostollisten ja kehollisten prosessien varaan, poliittiset neuvottelut ja kriisitilanteet heijastavat väistämättä yksilöiden kokemaa turvaa, uhkaa ja epävarmuutta – eivät vain kylmää strategista laskentaa.

Aivot politiikan näyttämönä

Biologinen ja yksilötason selittäminen konkretisoituu Hanna Poikkosen Koneen Säätiön rahoittamassa monitieteisessä tutkimushankkeessa Neuropolitics and international relations. Hankkeessa yhdistetään valtio-opin ja neurotieteen menetelmiä, kuten aivosähkökäyrämittauksia (EEG) ja kokeellisia asetelmia, jotta voidaan tutkia kansainvälisen yhteistyön mikrotason alkuperää.

Tutkimuksen keskiössä on se, miten ihmiset käsittelevät poliittista informaatiota ja millaisissa olosuhteissa he ovat valmiita muuttamaan vakiintuneita mielipiteitään kohdatessaan vastakkaista todistusaineistoa. Erityinen painopiste on ilmastopolitiikassa, jossa päätöksenteko edellyttää kykyä sietää epävarmuutta, ristiriitaista tietoa ja pitkän aikavälin seurauksia. Hankkeen tavoitteena on paikata tietovajetta poliittisten asenteiden hermostollisista perusteista ja ymmärtää, miksi pelkkä tiedon lisääminen ei automaattisesti johda mielipiteiden muutokseen.

Tässä näkökulmassa poliittinen mielipide ei ole vain rationaalinen kannanotto, vaan mitattavissa oleva neurokognitiivinen prosessi. Aivot reagoivat ristiriitaiseen tietoon tietyllä tavalla, ja nämä reaktiot voivat joko avata tai sulkea mahdollisuuden yhteistyölle.

Monitieteinen kokonaiskuva sodasta ja rauhasta

Laajemmin tarkasteltuna poikkitieteellinen kansainvälisten suhteiden tutkimus pyrkii yhdistämään yksilötason mekanismit makrotason ilmiöihin. Historia, demografia, teknologinen kehitys ja antropologia kietoutuvat yhteen psykologisten ja biologisten tekijöiden kanssa. Näin syntyy integroitua analyysia, joka auttaa ymmärtämään, miksi yhteiskunnat ajautuvat konflikteihin, miten ne toipuvat katastrofeista ja millä edellytyksillä tulevia kriisejä voidaan ehkäistä.

Tavoitteena ei ole korvata perinteistä valtioiden välistä analyysia, vaan täydentää sitä. Ymmärtämällä inhimillistä käyttäytymistä mikrotasolla voidaan paremmin selittää makrotason tapahtumia globaalissa järjestelmässä – ja tarjota tutkijoille ja päättäjille uusia työkaluja monimutkaisten kansainvälisten suhteiden hallintaan.

Vastuu, valta ja demokratia biologisen tiedon aikakaudella

Vaikka tutkimus osoittaa, että ihmisen päätöksenteko ei ole täysin rationaalista, se ei poista yksilön vastuuta. Kognitiiviset vinoumat ja hermostolliset mekanismit selittävät päätöksiä, mutta eivät oikeuta niitä. Biologia on yksi selitystaso muiden joukossa.

Neurotieteellinen tieto voi auttaa tunnistamaan päätöksenteon haavoittuvuuksia ja vinoumia, mutta sen soveltaminen politiikassa vaatii eettistä harkintaa ja demokraattista valvontaa. Kysymys vallasta – siitä, kuka tulkitsee tietoa ja miten sitä käytetään – nousee entistä keskeisemmäksi.

Lopulta juuri tässä piilee neuropolitiikan keskeinen haaste ja mahdollisuus: ymmärtämällä paremmin ihmismieltä ja kehoa voidaan rakentaa tietoisempaa, vastuullisempaa ja kestävämpää päätöksentekoa. Mutta vastuu rauhasta, yhteistyöstä ja demokratiasta säilyy yhä ihmisillä itsellään.

Marika Niemi